Muistelma Alli Uusitalosta o.s.Härkälä, Hanna Lukkala 2026
ALLIN VAIHERIKAS ELÄMÄNKAARI
Haluan tässä muistella Alli-äitini pitkää ja vaiherikasta elämänkaarta, johon tekin sukuseuran jäsenenä jossain kohdassa jollain tavalla ”linkkiydytte” tai liitytte.
Muistoni perustuvat omiin muistoihini sekä äidin kertomiin muisteloihin sekä hänen muistovihkoihinsa ja vieraskirjoihinsa hänen elämänsä varrelta.
Äitini, Alli Aleksandra Uusitalo o.s. Härkälä, syntyi 11.toukokuuta 1911 Mynämäellä.
Vanhemmat olivat maanviljelijöitä: isä Juho (Johannes) Härkälä, lähtöisin Mynämäen Karjalan Laajoelta ja äiti Helmi Sofia Efraimintytär (o.s. Koskinen) lähtöisin Laitilan Vidilän Simulasta. Hänen äitinsä taas oli Amanda Helena Samuelintytär Simula.
Sisaruksia Allin lisäksi oli 8: Väinö JUHO (Jussi) s.1896, Frans s.1897, Arttur Aleksanteri ( SANTERI) s.1899, Alli Sofia s.1905 (kuollut 4v-1909), Helmi Gunilla s.1902, Sylvi Sofia s.1908 , Hilja Sofia s.1908 (kuollut 10v-1918) ja Aimo Albertti s.1913.
Muut vanhimmat sisarukset kuolivat aiemmin, mutta Frans ja Sylvi vasta 1980-luvulla Allin ollessa jo eläkkeellä Turussa sekä Aimo-veli viimeksi v. 1998.
Elämä silloisessa maailmassa 1910-20-luvulla ja Mynämäellä oli todella erilaista kuin äidin pois nukkuessa v.2010 (eli 98 vuotta myöhemmin). Sähkö ja puhelin tulivat Mynämäkeen 1920-luvulla ja ensimmäinen juna (Tku-Mynämäki) tuli 1923 (Alli äiti oli 12v). Postin kulku alkoi 1891 ja silloin se jaettiin kirkossa.
Lapsuus:
Kotona Mynämäen Nihattulassa vallitsi hyvä ja turvallinen ilmapiiri, muistot olivat hyviä vaikkakin muistoissa oli se, että kaksi sisaruksista (Alli-Sofia ja Hilja) olivat kuolleet jo lapsina ja yksi veli (Santeri) lähtenyt Amerikkaan ja sieltä ehkä Venäjälle, jonne jäänyt sodan jalkoihin ja josta ei sen jälkeen saatu tietoa.
Härkälässä oli päivittäin omien lasten lisäksi ollut myös iso joukko naapurin lapsia , joille ruokaakin oli riittänyt vaikka elämä oli itselläkin niukkaa. Sukulaislapsia asui heillä käydessään koulua Mynämäellä. Härkälässä oltiin sukurakkaita ja äitinikin kyläili vanhempiensa kanssa paljon tätiensä, setiensä ja serkkujensa luona mm. Laitilan Leinmäellä ja Taivassalossa, Lappi tl:ssä, joissa oli paljon ystäviäkin. Hevosella silloin mentiin.
Juho-isoisäni kuoli 1947 ja Helmi-isoäitini v. 1952, jolloin äitini asui jo Punkalaitumella.
Äitini rohkeaa ja eteenpäin pyrkivää luonnetta kuvasi se että hän jo koulutyttönä kiipesi kylän poikien perässä Mynämäen kirkon katolle. Asiasta ei varmaan kotona ”kehuja ” tullut…
Isoveljien mukana hän teki myös erilaisia muita pieniä jekkuja kerran mm. hypännyt pitäjän poliisisedän niskaan keittiön uuninpankolta ja pelännyt sitten joutuvansa putkaan kun poliisisetä oli jotain sellaista vihjannut…
Nuoruus ja aikuisikä:
Äiti lähti jo nuorena srk-sisaren mukaan kotipitäjänsä vanhuksia ja sairaita auttamaan, koska kunta oli jo v. 1911 luvannut srk-sisarelle vapaat kyydit köyhien luokse. Kunnalliskoti ” Kuivelaan” äiti meni töihin 18-vuotiaana, kun se perustettiin, v. 1929.
Nuorisoseuran ja Mynämäen Iskun urheiluseuran toimintaan hän myös osallistui nuorena. Näihin lapsuuden ja nuoruuden ystäviinsä hän piti yhteyttä niin kauan kuin heitä oli elossa.
1933 hän kävi Vehmaalla kotitalouskoulun ja sen jälkeen 22v:na lähti sairaanhoitoharjoittelijaksi Mynämäen ulkopuolelle ja hän olikin työssä mm.Turun Lääninsairaalassa, Salon sairaalassa ja Liedon kunnalliskodissa.
Juuri ennen sotia hän osallistui SPR:n apusisarkursseille, johon koulutukseen kuuluivat pitkät, kuukausien työharjoittelut eri laitoksissa, Hgissäkin.
Sota-aika 1941- >:
- sodan sytyttyä äiti sai SPR:n komennukset hoitajan tehtäviin (myös lottakomennuksen) sotasairaaloihin , eri puolille Suomea:
-19.08.1941 -1.8.1942 Oulussa, SS 32:ssa
-20.08.1942 - 16.06.1944 Äänislinnassa , mm. SS 66:ssa,
josta siirrettiin Outokumpuun ja Joensuuhun , Kontioniemen parantolan yhteydessä toimineeseen sotasairaalaan jossa työskenteli 20.11.45 asti.
- 10.03.1946-01.05.1946 Uudenkaupungin piirimielisairaalan yhteydessä toimineessa sotavammasairaalassa.
Silloin on ollut äidillä raskasta aikaa: Työpäivät olivat pitkiä,tarvikkeista oli pulaa, sidetarpeita esim. tehtiin vanhoista lakanoista , ruokaa oli vähän ja sekin yksinkertaista, esim. perunat jäätyneitä usein.
Yksi hänelle hyvin mieleen jäänyt tapahtuma oli se, että hän sai pelastetuksi Äänislinnan sotasairaalan tuholta (koska yövalvojana ollessaan kuuli että läh.piharakennukseen lask.laskuvarjosotilaita, joiden suunnitelma oli ollut tuhota sairaala, mutta se saatiin estetyksi, koska äiti ilmoitti siitä eteenpäin potilaana olleelle armeijan edustajalle). Tästä äiti sai myöhemmin Mannerheimin allekirjoittaman II lk vapaudenmitali Punaisen Ristin kera. Myös Sodan 1941-45 muistomitali myönnettiin hänelle v.1957.
Äänislinnassa vähäinen vapaa-aika kului levossa ja arkiaskareissa , joskus sentään hiihdettiin tai käytiin jopa esim.venäläisten työntekijöiden luona kylässäkin.
Pommituksia piti koko ajan pelätä ja paeta niitä potilaiden kanssa jne.Esim Äänislinnasta paluumatkalla junassa piti kesken matkan lähteä pommitusta pakoon metsään potilaiden kanssa ja viimeinen junavaunu siitä sitten tuhoutuikin ja mm. äidin vähäiset tavarat sen mukana.
Silloin käytössä olleet muistovihkojen muistot ja hienot piirustukset kertovat että myös kauniita ja hauskojakin asioita jaksettiin sodan keskellä ajatella sekä sairaalan potilaiden että henkilökunnan kesken. Se varmaan auttoi äidin positiivisen luonteen lisäksi henkisesti jaksamaan niinä aikoina.
Sodan jälkeen:
Äiti hakeutui kunnalliskodin johtajatar-kurssille Hkiin (1946-47). Kurssilla oli paljon työharjoittelua (eri puolilla Suomea, esim. Kuopiossa, Kuhmoisissa, Mäntässä, Laitilassa, Tyrväällä). Kurssilla keskityttiin erityisesti sairaanhoitotyöhön, mutta myös keittöharjoittelu, navetta-ja peltotyöt ja esim. ”huussin ” alustojen tyhjennys kuuluivat johtajan saamiin oppeihin. Myös kirjanpito-ja muuta paperityötä piti hallita, mutta ei siinä määrin kuin nykyisin vastaavissa tehtävissä.
Valmistumisen jälkeen Espoon kunnalliskodin johtajan tehtävissä vietetyn muutaman työvuoden jälkeen siirtyi Punkalaitumen vanhainkodin johtajaksi, syksyllä 1948, jossa aina eläkkeelle siirtymiseensä asti 1974 (=26v ).
Vanha kunnalliskoti , jossa minäkin synnyin, toimi aluksi maalaistalossa jossa oli karjaa ja viljanviljelyä, sekä vain muutama henkilö työssä (keittäjä, siivooja, karjakko, tilanhoitaja), potilaita kuitenkin useita kymmeniä, mm. kehitysvammaisia ja mielenterveyspotilaista. Omavaraistaloudessa oltiin: mm.perunat ja marjat kasvatettiin itse. Leivottiin.Lakanatkin ommeltiin ja vaatteet korjattiin itse. Talo oli vanha ja katto esim.vuosi useista kohdista. Sosiaalihuollon piiritarkastaja oli useasti lähettänyt tarkastuskertomuksia ja määräyksiä kunnanisille että kunnan tulee rakentaa uusi kunnalliskotirakennus.
Mutta jo siihenkin aikaan oli vanhusten hoito helppo säästökohde päättäjien mielestä ja monesti oli äidille sanottukin joidenkin päättäjien toimesta että ”ei ne kunnalliskodin hoidokit niin erityisen hyvää ruokaa ja kaikenlaisia tarvikkeita tarvitse”. Jopa talon oman vilja- ja perunasadon ”pelastaminen” kodin omien asukkaiden käyttöön vaati äidiltä taistelua.
Äiti joutuikin kunnalliskodin asukkaiden puolta pitäessään myös joidenkin poliittisten päättäjien tai henkilöiden aiheuttaman rettelöinnin keskelle. Mutta tällöin kyllä löytyi hänelle nopeasti puolustajiakin. Sekä potilaat, henkilökunta , kunnanlääkäri, rovasti ja sosiaalilautakunnan puheenjohtajakin kirjelmöivät valtuustolle hänen puolestaan. (Nämä heidän kunnanvaltuustolle kirjoittamansa, äidin työtä puoltavat, kirjelmänsä löytyvät vieläkin äidin arkistoista).
Äiti oli vaatimaton puurtaja ,joka ei ääntä pitänyt, tai itseään esille tuonut mutta oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoinen ihmisten kohtelu oli hänen tärkein elämänmottonsa, joten kaikenlainen politikointi häntä harmitti.
Tätä taistelua äiti kävi sisukkaasti ainakin 5-6 ensimmäistä työvuottaan Punkalaitumella. Kyllä hän monia unettomia ja itkuisiakin öitä silloin vietti, vaikken minä sitä lapsena ymmärtänyt enkä osannut auttaakaan.
Sen muistan, että sen aikainen ruuanvalmistuksessa toimiva keittäjä, josta äitini kovasti piti ja joka yhdessä äidin kanssa, oli myös pitänyt asukkaiden puolia, ei tosin jaksanut taistella vaan lähti talosta , koska koki ettei voinut tehdä hyvää työtä sellaisen retteölinnin keskellä ja sellaisissa oloissa.
Äitikin olikin useita kertoja jo harkinnut hakemista muualle ja päässytkin, mutta toisaalta piiritarkastajan kehoituksesta,toisaalta lähiympäristön tuesta johtuen kuitenkin perunut muuttonsa.Vihdoin sitten saatiin uusi vanhainkotirakennuskin, joka valmistui v. 1954-55. Henkilökuntaa saatiin vähitellen lisää ja tilanne muutoinkin pikkuhiljaa rauhoittui.
Sittemmin saatiin vielä 1970-luvulla uusi sairasosaston laajennuskin joten potilaspaikkoja oli enimmillään lähes 80 äidin jäädessä eläkkeelle.
Onneksi kaikki vaikeat ajat meiltä unohtuvat ja niin äidiltäkin:
Viimeisenä elinvuonnaan hän olikin sanonut osastonhoitajalle Kurjenmäkikodissa että hän jaksoi vaikeuksista huolimatta, koska hänellä oli aina hyvät potilaat ja hyvä henkilökunta .
Kotimme oli koko ajan äidin työpaikan yhteydessä ja alkuaikoina pihapiirissä ja vanhainkodissakin asui myös muuta henkilökuntaa esim talonmies, hoitoapulaisia ja keittiöhenkilökuntaa.
Yhdessä henkilökunnan ja parempikuntoisten asukkaiden kanssa äiti touhusi mm.puutarhatöissä, järjesti jouluaaton, juhannuksen ja uudenvuodenaaton ohjelmaa jne. Talossa kasvatettiin omat ”joulupossutkin ” vielä 1960- luvulle asti.
Äiti sai olla myös järjestämässä erilaista ohjelmaa asukkaille: oli säännöllisiä hartaustilaisuuksia, jolloin seurakunnan pappi ja kanttori tulivat tervehtimään vanhuksia, joskus kävi kuurojen pappi, joskus musiikkiesityksiä esim. Marjatta ja Martti Pokela kävivät tai sitten äidin piti järjestää maaherran ja piispantarkastusiin liittyviä vierailuja.
Äidin kanssa kävin myös kylän ompeluseuroissa tai vain muutoin kyläilemässä naapureiden luona. Polkupyörän takana sain usein istua myös kirkonkylälle mentäessä koska autoa ei ollut ja 1950l alussa linja-autovuoroja kulki harvoin.
-kesäloma-aikoja vietettiin paljon Sylvi-siskon luona Mynämäessä, jossa äidin kanssa tavattiin hänen lapsuuden ystäviään ja muita sukulaisia. Myös Vampulassa isäni sisaren perheessä vierailtiin.
Punkalaitumelta löytyi v.1949 myös isäni Paavo, joka v. 1955 lähti Kanadaan, pitkäaikaisen unelmansa toteuttamiseksi ja koska työtä ei Punkalaitumelta löytynyt eikä vanhainkodissa asuminenkaan oikein häntä miellyttänyt. Meidän piti äidin kanssa lähteä myöhemmin perässä, mutta äiti ei kutenkaan uskaltaunut sinne myöhemminkään, vaikka isällä jo oli vakituinen työpaikkakin siellä. Isä jäikin pysyvästi yksin Kanadaan,jossa kuoli 1989. Sain olla hänenkin vierellään siellä hänen viimeiset elinviikkonsa ja Vancouveriinhan isä sitten haudattiinkin.
Isä-Paavon kanssa äiti oli yhteydessä kaikkien näiden vuosien ajan ja joitakin vierailuitakin isä teki Suomeen, v. 1966 ja 1979 Hellin-siskonsa hautajaisiin.
Vielä isän viimeisinä elinpäivinä he olivat puhelinyhteydessä keskenään.
Ennen eläkkeelle jäämistään äidille myönnettiin Suomen Kunnallisliiton kultainen ansiomerkki v.1971 sekä sosiaaliturvan keskusliiton Benevolentia mitali v. 1974.
Eläkeikä äidille koitti v. 1974 elokuussa:
Itäisellä Pitkälläkadulla odotti asunto jonka hintaa äiti oli vuosia palkastaan säästänyt.
Turussa oli valmiina jo iso joukko sukulaisia ja ystäviä, m. Aimo-veljen perhe lähikadulla eikä Mynämäellekään Sylvi-sisaren luokse ollut pitkä matka.
Harrastuksina eläkeiässä oli matkustelu Suomessa ja vähän ulkomaillakin. Eläkeläis-seurakunnan -ja veteraaniyhdistysten ja rintamanaisten kerho- toimintaan äiti myös osallistui. Lisäksi harrasti “ystäväpalvelutoimintaa” lukuisten ystäviensä luona. Kävely ja ulkoilu kuului aina 85-87 vuotiaaksi asti hänen harrastuksiinsa.
Nättinummen alueelle äiti muutti v.1988, löytyi kaksio samasta taloyhtiöstä, jossa meikin asumimme. Taloyhtiön mukaviin asukkaisiin äiti tutustui heti. Ja monia hauskoja hetkiä vietettiin yhdessä naapureiden tai äidin luona tai kesällä ulkona ”pihaparlamentissa” istuskellen.
Kesäisin äiti kävi kanssamme Honkilahdella ja Jussin Raili-äidin ja muiden heidän puolen sukulaisten ja honkilahtelaisten kanssa hän tutustui ja ystävystyi nopeasti .
Kesämökki saatiin Honkilahdelta v. 1990.Äiti kävi paljon kanssamme mökillä ja nautti siitä yhdessä meidän Leena-koiramme kanssa kovasti. Valitettavasti Raili ei ehtinyt mökillä äidin kanssa paljon olla vaan menehtyi samana kesänä kun mökki hankittiin .
Myös Punkalaitumella vierailtiin kesäisin ja vanhainkodilla äiti tapasi vielä entisiä asukkaita ja tuttua henkilökuntaakin. Vielä 91 v:na hän kävi Punkalaitumen uudessa vanhusten Kaisankodissa, jossa vielä asui tuttuja asukkaita hänenkin työvuosiltaan.
Iän ja sairauksien lisääntyessä hän 92 vuotiaana koki yhä enemmän turvattomuutta asua yksin ja monien vaiheiden ja intervallihoitopaikkojen jälkeen pääsi helmikuussa v.2003 Runosmäen vanhainkodin asukkaaksi. Vanhainkotiin hän meni avoimin mielin ja ilman ennakkoasenteita.
Hän pääsi pienryhmäosastolle Runoskotiin, jossa sai asua 5v ajan, marrask.2008 asti. Äiti kunto kesti vielä 96 vuotiaana kaksi lonkkaproteesileikkausta, ½v välein, jonka jälkeen liikkuminen omatoimisesti loppui ja syksyllä 2009 hän sai paikan Kurjenmäkikodista pitkäaikaissairaanhoito-osastolla. Onni oli että hän pystyi puhumaan ja kommunikoimaan kanssamme lähes loppuun asti.Muistelimme sisaruksia, Punkalaitumen ja Mynämäen ystäviä ja naapureita usein sekä laulettiin ja kuunneltiin hänen nuoruudenaikansa musiikkia.
Viimeisten parin-kolmen viikon aikana vasta puheen tuottaminen vaikeutui, mutta laulaminen ja virsien veisaaminen hiljakseen onnistui vielä, esim.viimeisellä ehtoollisella vajaa viikko ennen poisnukkumistaan ja lähtöä edeltävänä päivänäkin hän koetti suojeluenkeliä kanssani laulaa. Sain olla myös hänen vierellään viimeiset 10 minuuttia ja kertoa hänen korvaansa olevani läsnä. Äiti nukkui pois Paavon-päivänä 25.1.2010. Hänet siunattiin haudan lepoon Turussa Maarian kirkossa ja lepopaikka sijaistee Maarian kirkkomaalla.
Äiti oli minulle hyvä äiti ja onneksi ehdin sen vielä hänen viime päivinäänkin hänelle kertoa!
Hanna Lukkala 2026
