Heimo Hiirsalmen muistelot 2016 

Laitilan Seudun Simulan Sukuseura ry:n 20-vuotisjuhla Kodjalan koululla elokuun 20. päivänä 2016

Minua pyydettiin tässä 20-vuotisjuhlassa muistelemaan menneitä, vaikka vähän työlästä se on, koska tuolta pääni kovalevyltä on vaikea saada ulos juuri mitään sinne vuosikymmenten myötä tallentunutta. Näin ajattelinkin ensin, että palautan vain mieliin yhdistyksemme perustamiseen ja alkuvuosiin liittyviä tapahtumia. Mutta sehän olisi ollut vanhan toistoa. Kirjoitinhan minä jo Turun linnassa pidettyyn 10-vuotisjuhlaan mennessä yhdistyksen siihenastisista tapahtumista historiikkikirjan.

Näin ollen olenkin päättänyt omiin muistikuviin ja muiden kertomuksiin pohjautuen kertoa Teille, minkälaisen tiedän täällä kantapitäjässä Laitilassa asuneiden suvun jäsenten ja Piikkiöön 1903 kotiutuneen sukuhaaran jäsenten välisen suhteen olleen menneinä vuosikymmeninä. Jotta osaatte sijoittaa tämän esityksen tapahtumat oikeisiin kohteisiin, liitän mukaan vähän myös taustatietoja.

Helmikuun 4. päivänä 1867 syntynyt isoäitini Aina Sofia on sukumme kantaäidin Anna Leenan pojan Samuelin tytär eli siis Simulan talon tytär. Hän avioitui syyskuun 11. päivänä 1890 itseään lähes 12 vuotta vanhemman Kalannissa syntyneen leskimiehen Johan eli Juho Fridolf Sandellin kanssa.

Juho toimi puolisoineen vuokraviljelijänä viidellä tilalla Vakka-Suomen kunnissa. Jo 21- vuotiaana hän viljeli viisi vuotta lampuotina eli koko talon vuokraajana Laitilassa Koukkelan kylän Mikolan taloa eli siis melkein Simulan naapurissa. Sieltä hän siirtyi Mynämäelle, jossa hänen ensimmäinen vaimonsa Kustaava kuoli syyskuussa 1889 keuhkotautiin, ja Juho jäi yksin neljän lapsen kanssa. Mikolaa isännöidessään isoisäni oli ystävystynyt Simulan perheen kanssa ja vieraili talossa myöhemminkin. Hän oli varmasti jo tuolloin kiinnittänyt huomionsa talon verevään, ”puhtaanmuotoiseen” tyttäreen Aina Sofiaan. Suruajan, joka miehillä oli puoli vuotta, jälkeen Juho matkusti kosiomatkalle Simulaan ja sai Ainan isältä siunauksen aikomukselleen.

Juhon ja Ainan perhe muutti heinäkuussa 1903 Vakka-Suomesta Piikkiöön, josta he olivat ostaneet ensimmäisen oman talon, Hirsundin ratsutilan saman nimisen merensalmen rannalta. Heille syntyi kahdeksan yhteistä lasta, joista kuitenkin vain neljä eli aikuisikään asti. He olivat ennen Piikkiöön muuttoa syntyneet Siivo, Saima ja Sulho sekä Piikkiössä 1906 syntynyt isäni Martti. Merkittävä päivämäärä isovanhempieni perheen, kuten myös meidän jälkeläisten, kohdalla on toukokuun 12. päivä 1906. Tuolloin suomalaisuuden herättäjän Snellmanin päivänä sukumme vanha sotilasnimi ”Sandell” muuttui Hirsundin talon mukaan Hiirsalmeksi. Isäni syntyi samana vuonna lokakuussa ja oli näin ensimmäinen, joka syntyessään sai sukunimen Hiirsalmi. Tämä suojattu sukunimi on tällä hetkellä 28 henkilöllä.

Eteenpäin pyrkivinä Juhoa ja Ainaa ei Hirsundin tila pidemmän päälle tyydyttänyt, vaan vuonna 1908 he ostivat isomman Paimion selän eli Peimarin rantaan rajoittuvan Ootoisten ratsutilan. Ootoisten tilan pidosta isovanhempani luopuivat vuonna 1918 ja siirtyivät Ootoisista lohkotulle Rauhalan pientilalle. Isännyyden Ootoisissa otti vanhin poika Siivo. Saima oli jo edellisenä vuonna avioitunut halikkolaisen puutarhuri Eino Nygrenin kanssa, ja muutti Saloon. He perustivat kauppapuutarhan. Sulho puolestaan ryhtyi vuokraajana viljelemään Piikkiön lahden rannalla sijaitsevaa Sipilän tilaa. Isäni, joka tuolloin oli vasta 12-vuotias, seurasi vanhempien mukana Rauhalaan. Käytyään Vakka-Suomen maamieskoulun Vehmaalla isäni totesi, että Rauhalan peltopinta-alaltaan 2,4 ha:n tila ei pidemmän päälle elättäisi perhettä, ja isäni ryhtyi 1920-luvun lopulla yhdessä Siivo-veljen kanssa kasvattamaan kettuja ja sittemmin myös minkkejä.. Turkistarhaus oli tuolloin aivan uusi ammatti koko Suomessa. Isäni avioiduttua äitini Lea Laaksosen kanssa Rauhalan tila siirtyi heidän omistukseensa. Minä synnyin syyskuun 19. päivänä 1932.

Isoisäni Juho kuoli vuonna 1936 ja isoäitini eli minulle mamma vuonna 1948. Mammani oli rakastava, lämminsydäminen, läheisistään huolehtiva ihminen. Istuin usein hänen kanssaan ”pislanporston istunsoffal” eli kuistin sohvalla, ja mamma opetti minulle elämänviisauksia – mm., että elä ota itseäsi vanhempaa vaimoa, jos otat, et pääse taivaaseen. Vaimoni Arla onkin minua lähes seitsemän vuotta nuorempi. Mamma oli myös hyvin sukurakas, ja tämän sukurakkauden hän osasi juurruttaa myös lapsiinsa ja jopa lastenlapsiinsakin. Vierailumatkoja tehtiin puolin ja toisin – etenkin silloin, kun jokin merkkipäivä sattui kohdalle - Laitilasta Ootoisiin, Sipilään ja Rauhalaan sekä Saloon ja Piikkiöstä ja Salosta Simulaan, Raitamäkeen ja Saukolaan. Mamma seurasi tiiviisti, mitä syntymäpitäjässä Laitilassa tapahtui. Hänelle tuli Laitilan Sanomat. Lehti oli hänelle niin mieluinen, että hän kutsui sitä sen ajan herkkuun pannukakkuun samaistaen ”Laitilan pannukakuksi”.

Tiedän joitakin kertoja, jolloin saimme kotiimme Rauhalaan kaukaisia vieraita Laitilasta. Juhannuksen tienoilla 1935 Simulan suvun seitsemän nuorta - pikkuserkkuni Marjatta, Heikki ja Pentti Saukola, Samuli, Kerttu ja Sirkka Simula sekä Martti Salonen - teki polkupyöräretken Piikkiöön. Olin tuolloin kahden vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen, joten en vierailua muista. Vanhin Laitilan nuorista, Marjatta täytti matkan aikana 19 vuotta ja nuorin, Sirkka oli juuri täyttänyt 14 vuotta. Tuota retkeä on pidettävä todellisena kunnon näytteenä, sillä matka oli pitkä, tien kunto heikko ja ajopelitkin nykyisiin verrattuna alkeellisia. Marjatan kertoman mukaan yhdestä pyörästä oli puhjennut kummi Mynämäen tienoilla, mutta hyvin varustautuneet nuoret olivat paikanneet sen. Sipilästä käsin tehtiin retki soutuveneillä yli Piikkiön lahden Kuusiston linnan raunioille, ja Rauhalasta käsin polkupyörillä retki juhannusjuhlille lähellä Hirsundin taloa sijaitsevaan Jauhosaareen. Noilla juhlilla oli myös yleisölennätyksiä Suomen ilmavoimien Hansa-tyyppisellä kaksipaikkaisella vesitasolla. Toivo Samuli uskaltautui lentämään koneessa. Marjatan mukaan: ”Olisihan meistä joku muukin halunnut lentää, mutta vain Simulan talon pojalla oli siihen varaa”.

Sen muistan, kuinka vuonna 1936 tai 1937 Rauhalan ruokapöydässä aterioi vanha mies. jota mamma kutsui Kustaaksi. Hänen täytyi olla mamman veli Kustaa Raitamäki, ja lieneekö mukana ollut myös vaimonsa Maria. Heidän näet tiedetään tehneen jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä hevosella vierailumatkoja Piikkiöön. Mukana olivat tietysti myös pojat Kustaa ja Arvo, jotka vanhemmalla iällään muistelivat yhtä elämysrikasta matkaa. Kustaa-isällä oli ollut paluumatkalla kiire kotiin, ja hän oli pitänyt hyvän hevosensa juoksuvauhdissa koko matkan. Pojilla oli ollut hauskaa takapenkillä kiesien hyppiessä kuoppaisella tiellä. Myöhemmin, olisiko ollut sotien välillä kesällä 1941, ruokapöydässämme istui aterioimassa Arvo. Minua pikkupoikaa ihmetytti se, että hän jokaisen ruokailun ja kahvituksen jälkeen pani suuhunsa jotakin jauhemaista ainetta. Sittemmin minulle selvisi, että se oli tuon ajan yleisintä särky- ja kuumelääkettä, Hota-pulveria. Marian viimeinen käynti Piikkiössä ajoittuu kesään 1939, jolloin hän tyttärensä Helmin tytärten Elman ja Mirjan kanssa vietti viikon Ootoisissa ja Rauhalassa. Me nuoret tunnemme heidät Elma Kleemola ja Mirja Vuola nimisinä. Mirja on myöhemmin muistellut tätä käyntiä suurella lämmöntunteella.

Toisaalta mamman lasten perheiden jäsenet olivat hyvin odotettuja vieraita Laitilaan Simulaan, Saukolaan ja Raitamäkeen. Kirjeitse ja myöhemmin myös puhelimen välitykselle vaihdetiin kuulumia. Tätini Saiman tiedän olleen kirjeenvaihdossa laitilalaisten serkkujensa kanssa, setieni Siivon ja Sulhon puolestaan säännöllisesti puhelinyhteydessä etenkin serkkuunsa, yhteiskunnalliseen vaikuttajaan ja armoitettuun pakinoitsijaan Samuli Simulaan eli ”Laitlan Faariin”. Paras muistikuva minulle on hänestä jäänyt, kun hän jonakin sotien jälkeisenä kesäpäivänä Simulan talon kaurapellon pientareella innokkaana kertoi omalla persoonallisella tavallaan Hiirsalmen veljeksille Sulholle ja Martille Valkojärven kuivauksesta ja sen merkityksestä koko seudun maataloudelle.

Isälleni Martille ja koko perheellemme läheisin suhde oli muodostunut isoäitini veljen Kustaan pojanpoikaan eli pikkuserkkuuni Erkki Raitamäkeen ja hänen 3 perheeseensä. Tämä johtui lähinnä siitä, että Erkki Piikkiöstä herätyksen ja oppiakin saaneena oli ryhtynyt sivuelinkeinona kasvattamaan kettuja ja myöhemmin myös minkkejä.

Lopuksi kerron vielä kolme muistikuvaa omista lapsuusvuosieni Laitilan matkoista. - Kesäkuun 13. päivänä 1936 vietettiin Jouko Järvisen vanhempien Paula ja Eino Järvisen häitä. Minä olin vanhempien mukana näissä häissä, joita tanssittiin Raitamäen ladossa eli suulissa. Kesken kaiken minut ja minua vajaa vuoden vanhempi pikkuserkkuni Seija Koskinen vietin nukkumaan Raitamäen päärakennuksen toiseen kerrokseen. Muistan esittäneeni äänekkään vastalauseen ja – mitä vielä – minut pantiin nukkumaan samaan sänkyyn flikan viereen. Voi kauhea! – ”Laitlan Faar” täytti marraskuun 21. päivänä 1941 50 vuotta. Juhlasta en valitettavasti muista mitään erikoista, mutta paluumatkasta linja-autolla Turkuun kylläkin. Auto oli täynnä ja jouduin koko matkan seisomaan auton käytävällä. ”Kyllä poika voi seistä, sillähän on nuoret jalat, ja se on vielä niin lyhytkin, että ei tarvitse tässä matalassa autossa kumarassa seistä”. Kyllä se oli pitkä ja raskas matka! – Erkki ja Eeva Raitamäki viettivät häitään kesäkuun 17. päivänä 1946. Olin silloin oppikoululainen. Itse en vielä osannut tanssia, mutta seurasin muita, ja orkesterin esittämistä kappaleista on mieleeni jäänyt ”Pennitön uneksia”. Sitä en muista, missä me yövyimme, mutta se on jäänyt elävästi mieleeni, kun Erkki itse kyyditsi Turun suunnalta tulleet häävieraat kuorma-auton lavalla Uuteenkaupunkiin Turkuun lähtevälle junalle.

Näiden moninaisten Laitilaa sivuavien ajatusteni perusteella voitte kuvitella, miksi juuri Laitila – jonka murretta en valitettavasti osaa – on muodostunut minulle Piikkiön jälkeen läheisimmäksi kunnaksi. Se on melkein kuin toinen kotikuntani.

Tämä kertomukseni oli esimerkki yhden Laitilan Simulasta alkunsa saaneen sukuhaaran asettumisesta toiselle paikkakunnalle. Vastaavia kertomuksia meidän olisi mahdollista ja toivottavasti saammekin joskus kuulla tai lukea jonkun toisen esittämänä esimerkiksi Heisinkin ja Espoon, Turun, Hämeenlinnan, Salon tai Mynämäen seudulle tai jopa Amerikkaan asettuneista sukuhaaroista. Kiitos, kun jaksoitte näin pitkään kuunnella!

Heimo Hiirsalmi